Lasten kasvatus aikuisuuteen on laji, johon ei kaikkia ohjeita vain yksinkertaisesti voi kirjoista saada. Tämän on todennut myös ammatillisen perhekodin sijaisvanhempana toimiva Harri Virtanen.
UUSIKAUPUNKI. Pietolan perhekodissa arki pyörii ja aamupäivä on paras aika istahtaa pohtimaan vanhemmuutta yhdessä perhekodin isän, Harri Virtasen kanssa. Lapset kun ovat kaikki koulussa.
Virtasen omat lapset ovat jo aikuisikäisiä ja muuttaneet maailmalle. Perhekodissa lapsia on seitsemän, eli arkista hyörinää riittää vanhemman roolissa. Roolissa, jonka vaikuttavuus lapsen kasvuun ja kehitykseen kohti aikuisuutta on merkittävin.
– Olen kokenut, että vanhemman rooli on hyvin monijakoinen. Toisaalta isänä olet se turva ja lämmin ihminen, kuin myös auktoriteetti, joka asettaa lapselle ne paljon puhutut rajat, sanoo Virtanen yli kolmenkymmenen vuoden vanhemmuuden kokemuksella.
Perhekodin vanhempana, sijaisisänä hän on toiminut yli kaksikymmentäkaksi vuotta.
– Nykyään perheen ulkopuolelle sijoitetuissa lapsissa on usein yhtenä yhteisenä nimittäjänä se, ettei lapsella ole yhteyksiä isään, Virtanen kertoo.
– Meillä on ollut lapsia, jotka ovat kysyneet, saavatko kutsua meitä sijaisvanhempia isäksi ja äidiksi. Olen aina todennut, että mikäli lapsi näin haluaa toimia, se on lapsen valinta ja kokemus, jonka me hyväksymme, Virtanen sanoo ja muistuttaa kuitenkin, että perhekodin lapsilla on ainutkertaiset biologiset vanhemmat, joihin lapsen suhde on erityinen ja se on vain hyväksyttävä sellaisenaan.
– Tämän vuoksi merkittävää omalle työllemme on se, että lapsi on saanut henkisen luvan vanhemmiltaan asettautua meille asumaan. Jos lapsen biologiset vanhemmat asettuvat haraamaan ja vastustamaan lapsen sijoitusta, eivätkä ole avoimessa yhteistyössä kanssamme, niin se näkyy lapsessa kiinnittymättömyytenä.
Pohjana luottamuksellinen suhde
Virtanen kertoo, että kaikkien lasten kanssa toimivat aivan samat ihmisyyden pilarit.
– Koko tämä työmme perhekodissa perustuu ihmissuhteisiin ja kun ymmärtää, että jokainen meistä haluaa tulla kohdatuksi, huomatuksi, kuulluksi ja välitetyksi, ollaan jo pitkällä tässä vanhemmuuden roolissa.
– Kaiken pohjana on luottamuksellinen suhde lapseen. Suhteen luomisessa aikuinen on avainasemassa ja se henkilö, joka työn tekee. Teini-ikäinen saattaa huutaa ovelta, että ”mitä se sulle kuuluu”, kun kysyn mihin hän on menossa. Nämä ovat niitä kohtia arjessa, jolloin kerron, että olen kiinnostunut hänen tekemisistään ja kysyn siksi, että välitän nuoresta.
Arjessa ei verbaalisilta yhteenotoilta voi välttyä. Sen tietää jokainen teinin vanhempi. Tuttua se on Virtasellekin.
– Iän karttuessa olen huomannut, miten nuoren kanssa törmäyskurssille joutuminen on pääosin omasta asenteesta ja suhtautumisesta kiinni. Kun aikuinen tekee valinnan ajalle ja paikalle, milloin nuorelle sanotaan se ”ei”, jatkuva sotatila pysyy etäämpänä.
Välinpitämätön suhtautuminen lapseen ja tämän tekemisiin viestii lapselle, että hän on merkityksetön. Sen vuoksi törmäyskurssitkin vanhemman ja teinin välillä ovat osa lapsen kasvuprosessia aikuisuuteen.
– Ihan joka pikkuasiasta ei naputusta kannata aloittaa, Virtanen muistuttaa ja vinkkaa jokaisen omaan lapsuuteen ja teini-ikään.
– Jos lapsi, jolla ei vielä ole kasvanut arvostelukykyä asioihin samalla tavoin kuin aikuisella, saa aina kaiken haluamansa, se on viesti lapselle, että hän hallitsee ympäristöään. Ja kuitenkaan lapsella ei voi olla sellaisia eväitä, että kykenisi siihen. Tällainen toiminta vanhempien taholta luo turvattomuutta lapsen elämään. Siksi niitä rajoja ja niiden asettamista on hyvä pohtia ja tuoda lapsen arkeen mukaan, Virtanen toteaa.
– Ja valitettavasti kaikkea vanhemmuuteen liittyvää ei vain opi kirjoista. Se on hyvä muistaa. Herkkyys sekä aito läsnäolo lapsen elämässä ovat arvokkaita ominaisuuksia vanhemmassa.
– Itselleni lapset ovat olleet sellainen elämän kermakakku kirsikoiden kera.
Rainer Tähtinen
