SEURAKUNTAKOLUMNI. Raamatussa kerrotaan Jaakobista, joka suututti veljensä viemällä häneltä esikoisoikeudet huijaamalla. Veljensä vihaa pakoileva Jaakob uskalsi illan tullen levähtää ja päänsä aluseksi hän löysi maasta sileän kiven. Yöllä Jaakob näki unen, jossa Jumala lähestyi häntä. Jaakob näki portaat, jotka johtivat taivaaseen ja enkelien kulkevan niitä pitkin ylös ja alas. Hän kuuli Jumalan äänen, joka sanoi: Minä olen aina sinun kanssasi.
Herättyään Jaakob oli hämmentynyt ja rohkaistunut. Hän oli kohdannut Jumalan ja merkiksi siitä hän pystytti päänaluskiven maahan ja antoi paikalle uuden nimen Betel, Jumalan talo.
Kun kristinusko saavutti meidät täällä pohjoisessa, Jumalan läsnäolon merkiksi alettiin pystyttää kirkkoja, Jumalan taloja. Niissä kokoonnuttiin rukoilemaan ja ylistämään Jumalaa, mutta myös näkemään toisia ihmisiä, oppimaan uutta, kuulemaan uutisia, olemaan yhdessä.
Pitkään kirkot olivat pappiloiden lisäksi ainoita seurakunnan taloja. Niissä tapahtui kaikki. Kun seurakuntien työmuodot laajenivat, alettiin rakentaa seurakuntataloja ja kokoontua niissä. Kirkoista tuli jumalanpalvelus- ja konserttitaloja.
Nyt moni kulttuurihistoriallisesti arvokas kirkko kaipaa remonttia. Remontoiminen on kallista ja siksi on hyvä miettiä, millaisia kirkkoja nyt tarvitaan. Onko meillä varaa pitää seurakunnan usein kauneinta ja arvokkainta rakennusta vain muutama tunti viikossa käytössä vai voisimmeko palauttaa kirkot elämän keskuksiksi? Voisiko kirkko olla aina auki? Onko seurakunnalla jotain sellaista toimintaa, jota ei kirkossa voisi tehdä? Jos on, miksi?
Kanadassa on niin paljon ylimääräisiä kirkkoja, että osasta on tehty kirjastoja, kiipeilypalatseja, asuintaloja ja jumppasaleja. Meillä Suomessa ei onneksi ole ainakaan vielä pakko myydä kirkkoja gryndereille toimistoiksi muutettaviksi, mutta ei meillä ole varaa myöskään jättää kirkkojamme sivuun elämästä.
Euroopassa vietetään kulttuuriperintövuotta ja tavoitteena on saada ihmiset arvostamaan kulttuuriperintöä. Kirkot eivät ole vain seurakuntien tai seurakunta-aktiivien omaisuutta, vaan kaikkien yhteistä aarretta. Ne muistuttavat menneistä sukupolvista. Ne ovat kauniita. Niissä on tilaa kokoontua yhteen ja kokea pyhää ja rauhaa yhdessä.
Siksi meidän ei pidä pelätä sitä, että kirkoista tulee monenlaisen tekemisen paikkoja. Että kirkkoon rakennetaan keittiö, jotta voidaan kokoontua yhdessä syömään. Tai että kiinteiden penkkien tilalle tuleekin istuimia, joiden paikkoja voidaan vaihtaa. Tai että kirkko muuttuu sisältä toisen näköiseksi, että kaikkien olisi sinne mahdollisuus tulla vaivatta ja turvallisesti.
Silti suurin muutos pitää tapahtua ajattelussamme: Mitä Jumalan talossa voi tehdä? Meidän pitää rohkeasti uskaltaa luottaa siihen, että kirkkotilan pyhyys ei katoa, vaikka siellä välillä raikuu iloinen puheensorina ja astiat kilisevät.
Outi Tukia-Takala, seurakuntapastori, Liedon seurakunta
