KOLUMNI. Taas saamme kokea sen ajan vuodesta, jolloin valo voittaa pimeyden. Auringon valon lisääntyessä lisääntyy myös kodin siivouksen tarve. Valo paljastaa likaiset ikkunat, pölyhippuset ja lamppuihin talven aikana laaditut hämähäkin seitit. Talven aikaiset laiminlyönnit siivouksessa paljastuvat yksi toisensa jälkeen.
Näin kevät johdattelee meidät kuin luonnostaan siivouksen äärelle. Eikä siivous koske vain ikkunoita ja pintoja, vaan monessa meistä syttyy keväällä tarve käydä siivoamaan myös kaappeja, vaatekomeroita, laatikoita ja autotallin perukoita.
Kevätsiivous herättää aina monenlaisia muistoja. Itse löysin kevätsiivouksen johdattamana ensimmäisen kynäkoteloni, johon ekaluokkalaisena talletin lyijykynät ja pyyhekumit. Sininen norsupenaali toi mieleen paljon kauniita ja rakkaita muistoja opettajasta, koulutovereista ja lapsuusajoista.
Joskus kevätsiivous tuo esiin myös toisenlaisia muistoja. Muistoja asioista ja tapahtumista, joita emme olisi halunneet ollenkaan muistaa. Muistoja kipeistä ja raskaista elämänvaiheista; jutuista, jotka eivät menneet kuin Strömsössä. Muistoja teoista ja sanoista, joita meillä ei ollut ikävä, vaan jotka haluaisimme unohtaa.
Monen meidän kohdalla kevätsiivous merkitsee ratkaisun tekemistä sen välillä, haluaako jotain säilyttää vai olisiko jo luopumisen aika. Jälleen on esillä kysymys: mitä näistä tarvitaan, mikä joutaa kaatopaikalle.
Voisiko tätä periaatetta soveltaa talven aikana kutistuneiden vaatteiden, puolirikkinäisten sähkölaitteiden ja lukemattomien paperimappien ohella myös elämämme muistoihin? Olisiko aika tilata ”muistojen roskalava”, jonne voisimme mielemme kevätsiivouksessa jättää kaiken sen turhan, joka mielemme täyttää ja sitä rasittaa?
Ihminen, joka kantaa mukanaan koko elämän aikana kertynyttä murhetta ja huolta, vaeltaa hitaasti ja suruisasti. Sen ihmisen askel taas on kevyt, joka keskittää energiansa hyvän muisteluun ja katsoo valoisin mielin kohti tulevaisuutta.
Jani Kairavuo
Naantalin seurakunnan kirkkoherra