KOLUMNI. ”Minä vihaan joulua”, eräs ystäväni totesi vähän aikaa sitten. Hiukan hätkähdin noin voimakasta inhonilmaisua. Myönnettäköön, että itse olen vahvasti jouluihminen: otan joulukoristeet ja -valot esille heti ensimmäisen adventtisunnuntain jälkeen, viritän autoradioon Jouluradio-kanavan ja fiilistelen koko kuukauden kuuntelemalla Kulkusia ja Oi jouluyötä erilaisina sovituksina ja eri kielillä. Jouluruokaa menee. Kun sain eilen eteeni höyryävän kuumaa riisipuuroa, höystin sen kanelilla ja kastelin luumukiisselillä. Annoksen nähdessään lääkärini pudistelisi päätään. Joulupyhät ovat minulla täynnä perinteitä, joista osasta olen tosin tinkinyt viime vuosina, mm. tehdäkseni tilaa puolisoni jouluperinteille. Lisäksi osa niistä tärkeistä ihmisistä, joiden kanssa olen vanhoja jouluperinteitä viettänyt, ovat jo nukkuneet pois tästä ajasta.
Kysyin ystävältäni, miksi joulu herättää hänessä niin negatiivisia ajatuksia. ”No koko tämä imelyys ja tekopyhyys. Viikko vuodessa tai korkeintaan kuukausi ollaan niin hyvää pataa keskenämme, joten sitten saadaankin hyvällä omatunnolla olla yksiä *********** toisillemme loput 11 kuukautta.” Kieltämättä joulunviettoon liittyy pinnallisia piirteitä. Pidetään kulissit kunnossa, puristetaan itsestä väkisin juhlamieltä ja lähetetään joulukortteja ihmisille, joihin ei ole pidetty muuta yhteyttä vuosikausiin. Monille elämän haavoittamille joulunaika voi olla yhtä piinaviikkoa. Kukaan ei kaipaa, rahat riittävät hädin tuskin lääkkeisiin, median kiiltokuvajoulut saavat oman joulun tuntumaan entistä orvommalta.
On hyvä muistaa, että Raamatun kuvaus ensimmäisen joulun tapahtumista ei sisällä supersankareita tai uraohjuksia. Oli vähäinen pariskunta, jonka esivalta oli pakottanut pitkälle matkalle kotoa vieraalle maalle. Viimeisillään raskaana oleva äiti sai armonpalana majapaikan eläinten suojasta. Ulkona kylmässä hytisivät pahamaineiset paimenet, joiden ammattia pidettiin soveliaana vain velkaantuneille tai vierasmaalaisille. Paikalle matkustavat ulkomaalaiset olisivat viisaudestaan huolimatta joutuneet joron jäljille ilman ”taivaallista kompassia.” Kaikki nuo hiljaiset ja huomiotalouden ulkopuolella elävät kohtasivat pienessä Betlehemissä, härkien ja aasien hengityksen höyrytessä.
Ensimmäisen joulun kuvaus pistää miettimään. Jos noista aineksista kykeni syntymään jotakin kestävää, jonka vuoksi me vielä yli 2000 vuotta myöhemmin koristelemme kuusen ja kokoonnumme yhteen, eikö meidänkin elämämme säröistä ja sirpaleista voi syntyä jotakin kaunista ja arvokasta. Joulun syvin merkitys ei ole vilkkuvaloissa eikä lanttulaatikossa. Samalla ystäväni oli oikeassa: jos rauhaa ja hyvää tahtoa löytyy vain yhden juhlakauden ajaksi, aika turhia ovat lahjat ja laulut. Joulun henki löytyy parhaiten hiljaisuudesta ja keskinäisestä yhteydestä, ihan kuin kerran Betlehemissä.
Antti Pajunen, pastori
Raision seurakunta
