SEURAKUNTAKOLUMNI. Yhtenä aamuna olin menossa erääseen koulutukseen. Harmaana aamuna lampsin parkkipaikalta kohti koulutuspaikkaa. Siinä pihalla joku ohitti minut, ja toivotti reippaasti: Huomenta! Vähän häkeltyneenä vastasin tähän ventovieraan yllättävään tervehdykseen. Ajattelin, että hänen on oltava vähintäänkin henkilökuntaa, miksi hän muuten täällä pihalla tervehtisi kulkijoita. Myöhemmin tilaisuuden alettua huomasin, että osallistujien joukossa tämä tervehtijäkin istui.
Jäin miettimään, miksi en itse toivottele vieraillekin huomenta. Ainakin minulle jäi tästä tervehdyksestä hyvä mieli. Tällainen hyvä toivotus ja tervehdys voi ilahduttaa ja ystävällinen kannustus voi jäädä pitkäksi aikaa mieleen. Pieni vaiva, mutta voi tuoda suuren ilon.
Ystäväni on opettanut lapsensa pyytämään kauniisti: Saisinko kiitos mehua. Ihanaa kohteliasta puhetta. Näiden lasten vierailun jälkeen mietin, miten itse puhun, millaista esimerkkiä oikein näytän. Olenko se minä, joka vain ilmoittaisi, mää haluun mehuu! Kun kuulee kohteliaan pyynnön, tulee olo, että on todella ilo tarjotakin mehua.
Luonnossa retkeillessä usein tervehditään vastaantulijoita. Jos vastaan tulijoita on todella harvoin, tuntuu mukavalta tervehtää, kun vihdoin joku samaan lajiin kuuluva tulee vastaan. Ja samalla se toimii myös kannustimena, samalla matkalla tässä ollaan. Ehkä mekin voimme ajatella tervehdyksen sellaisena kannustuksena, yhdessä tässä harmaassa tai aurinkoisessa aamussa kuljetaan. Yhteistä matkaa tehdään.
Monilla on kesäksi suunnitelmia ja tavoitteita. Eräs tavoite voisi olla, että yrittäisi olla kesän aikana ystävällinen ja kohtelias, ja tervehtisi jotain tuntematonta. Siinähän ei mitään menetä, korkeintaan vaan se toinen ei vastaa. Tuskin hän siitä kovasti voi mieltään pahoittaakaan.
Raamatussa meitä kehotetaan puhumaan toinen toisistamme hyvää. Ja jos ei ole hyvää sanottavaa, on parempi olla hiljaa. Ei mikään helppo tehtävä, mutta aina voi yrittää uudelleen.
Hanna Rinne
diakoni
Nousiaisten srk
