KOLUMNI. Jari Sillanpää ei pyydä anteeksi huumeiden käyttöään, vaikka hänelle tarjotaan television talk showssa siihen mahdollisuus. Huumeilla näyttää olevan hänelle niin suuri positiivinen merkitys, ettei toisten huoli niitten haittavaikutuksista pysäytä häntä.
Aku Louhimies noudattaa kriisiviestinnän ohjeita: Hän myöntää, että on elokuvia ohjatessaan toiminut taitamattomasti niitä kohtaan, jotka ovat asiasta nyt valittaneet. Hän pyytää anteeksi sekä julkisesti että kahden kesken ja kuuntelee toisen osapuolen näkemyksiä. Hän on valmis toimimaan jatkossa toisin. Hän näyttää myös saavan anteeksi muilta elokuvan tekijöiltä.
Kumpikin vaikuttaa omalla tavallaan rehelliseltä. Toinen kantaa vastuun koko yhteisöstä ja yhteistyön jatkumisesta, toinen sanoo kantavansa vastuun itsestään.
Jokaisena päivänä syntyy tilanteita, joissa jonkun tunteita loukataan. Ne tekisi usein mieli vain ohittaa ja jättää omaan arvoonsa. Tein nyt niin kuin itse näin hyväksi ja sillä hyvä. Tunteet ovat niin hankalia, että painetaan ne piiloon. Mutta tunteet eivät pysy piilossa. Kyllähän me näemme, miltä toisesta tuntuu, vaikkei hän siitä mitään sanoisi.
Kristinuskon päähenkilö ja esikuva kohtasi omat tunteensa toisaalta vetäytymällä välillä yksinäisyyteen, toisaalta sanomalla suoraan, miltä tuntui: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä?” ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille.” ”Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan.”
Hänen kerrotaan kävelleen rauhassa suututtamansa väkijoukon läpi, joka olisi halunnut syöstä hänet jyrkänteeltä alas. Hän vastasi syyttäjilleen: ”Sinäpä sen sanoit.” Hän eli omana itsenään häpeästä välittämättä. Hän toivotti pelkääville ystävilleen rauhaa ja tarjosi heille leipää ja kalaa.
Pian hänen kuolemansa jälkeen hänen ystävänsä alkoivat puhua kaikille syntien anteeksisaamisesta ja parannuksesta, mielenmuutoksesta. Ajan myötä siitä on paikoitellen tullut laastari, jolla lääkitä levotonta mieltään. Yhä vielä sen voi kuulla myös kutsuna rehelliseen elämään, jossa ei kaihdeta vaikeittenkaan asioiden rehellistä, rakentavaa julkituomista. Ja jossa anteeksipyynnöllä yhä on merkitystä.
Meitä ei ole tarkoitettu vain kulkemaan omaa tietämme, vaan myös elämään yhdessä ja rakentamaan sopua eri tavoin kokevien välille. Voi pitää yhtä, vaikka ajattelisi eri tavoin.
Merja Auer
Kappalainen
Kaarinan seurakunta
