SEURAKUNTAKOLUMNI. Muistan väkevästi tapahtuman, jonka koin parikymppisenä työskennellessäni hoitoapulaisena ikäihmisten hoivakodissa. Nuorena miehenalkuna sain olla läsnä saattohoitohuoneessa, jonne tutuksi tullut vanhempi rouva oli pyytänyt minua. Jokin riipaisi syvältä. Ei siksi, että tilanne olisi millään tavalla ollut epämiellyttävä. Päinvastoin, tilanne tuntui monessa mielessä hyvin kauniilta. Hetki pisti kuitenkin miettimään, miten äsken olin pitänyt kiinni iäkkään ystäväni kädestä, ja toisena hetkenä hän ei enää ollut siinä. Tilanteessa oli jotakin sellaista, jota voisin ajatella pyhän kokemuksen pitävän sisällään.
Jälkikäteen olen tilannetta usein miettinyt. Mikä teki tilanteesta minulle pyhän? Kokemus ei nimittäin ollut millään tavalla ymmärrystäni ylittävä tai järjellistä maailmankuvaani mullistava. Silti se täytti jotkin sisäiset määrittelemättömät pyhän tunnusmerkit. Ehkä pyhä oli eräänlaista elämän ja tuntemattoman välisiin rajapintoihin havahtumista. Sitä, että näkee, miten uskomattoman ihmeellistä ja arvokasta elämä kaikessa kukoistuksessaan on ja toisaalta oivaltaa, miten haurasta ja hiipuvaa se samalla on. Pyhän kokeminen auttoi nuorta miestä ymmärtämään elämän arvokkuuden ja sen, että elämä jo itsessään on pyhää!
Se oli kokemukseni pyhästä – tuiki tavallinen ja maailman realiteetteja noudattava. Nyt hiljaisella viikolla saamme kuitenkin keskittyä miettimään Jeesuksen ja hänen seuraajiensa kokemuksia parin tuhannen vuoden takaa. Jeesus kulki ilmeisestä vetovoimaisuudestaan, teoistaan ja opetuksistaan huolimatta opetuslapsiensa rinnalla kuin kuka tahansa mies, aterioiden, itkien ja nauraen. Lopulta hän joutui kokemaan traagisen lopun. Opetuslasten kokema pettymys oli valtava. He olivat uskoneet opettajastaan paljon enemmän kuin tavallisesta miehestä. Myös suru ja epäoikeudenmukaisuuden tunne olivat varmasti vahvasti läsnä, sillä heille läheiseksi tullut Nasaretin mies oli heidän inhimillisen kokemusmaailmansa perusteella lopullisesti poissa.
Sitten tapahtui jotakin mullistavaa: Jeesuksen seuraajat sanoivat hänen nousseen kuolleista. Voi vain tuumia, että jos meissä saattaa pyhän tunteen herättää elämän ja kuoleman rajapintoihin havahtuminen, niin minkälainen on ollut kokemus ylösnousemuksen todistajilla. Parin tuhannen vuoden takaista kokemusta voi hyvällä syyllä kutsua pyhäksi jysäykseksi. Se oli jysäys, josta kirkon elämä sai alkunsa ja joka yhä edelleen luo toivon valoa rajapintoihin. Myös me saamme tulevana pääsiäisenä toistaa ne elämän kannalta toiveikkaat sanat ”Kristus nousi kuolleista”, ja ikään kuin vahvistavana sinettinä vielä vastata ”Totisesti nousi”.
Daniel Räsänen
Liedon seurakuntapastori
