KOLUMNI. Oletko koskaan nähnyt, miten he, jotka ovat olleet vangittuna sisälle koko talveksi, vapautuvat keväällä päästessään ulos ja vapauteen? Tarkoitan lehmiä ja vasikoita. Ensin irrotetaan riimut. Sitten ajetaan ulos kurin suulle. Lopuksi ahtaan kurin jälkeen näkyy jo vihreä ruoho ja vapaus. Ja voi sitä suunnatonta elämäniloa, keveyttä, hyppelyä, toistensa sydämellistä puskemista ja haistelua. Siinä tanner tömisee, kun mennä viiletetään hännät tanassa pitkin laidunta.
Minulle tämä keväinen tapahtuma kertoo elämästä ja kuolemasta. Se kertoo myös meistä ihmisistä, jotka elämme kuoleman rajalla. Se ei ole synkistelyä, vaan parhaassa tapauksessa jännittävää odottamista. Se ei ole elämän kieltämistä ja kuoleman kokoaikaista odottamista, vaan realismia kuoleman mahdollisuudelle. En halua kuitenkaan vähätellä kaikkea sitä, mitä kuoleminen voi tuoda tullessaan: pelkoa, ahdistusta, kipuja, lohdutonta yksinäisyyttä, eroa ja ikävää.
Joskus, kun keskittymiseni on herpaantunut James Bond -elokuvissa, muistan miettineeni, miten sieltä on kaiken tuhoamisen ja tappamisen keskeltä siivottu pois väkivallan seuraukset. Sama ilmiöhän on kaikissa pleikkaripeleissäkin. Ketä kiinnostaa, jäikö siltä konnalta kenties alaikäisiä lapsia tai miten kauan hän kitui sairaalassa teholla ennen kuin sydän lakkasi toimimasta. Ketä kiinnostaa, millä leski ja lapset pärjäävät. Ketä kiinnostaa äidittömien lasten kasvu aikuisuuteen silloin, kun roiston naisystävä saa surmansa. Kuoleman vaikutukset vainajan ympäristöön on siivottu pois, koska ne häiritsevät liikaa juonta ja vievät pois sädekehää sankarilta, James Bondilta.
Kuulen kuinka, joku sanoo minulle, kannattaisiko sinun jättää väliin kaikki sota- ja väkivaltaelokuvat, kun et tajua niiden perimmäistä ideaa? Olet oikeassa, ehkä kannattaisi!
Kuolemalla mässäily on jotain, jolle en halua totuttaa itseäni. Kuolemalla on yhteiskunnassamme myös viralliset ja vakavat merkkinsä. Sellaiseen totuin, kun aloitin työni sairaalassa pappina. Vain yksinkertainen ja iloinen tervehdyskäynti potilashuoneessa saattoi herättää jossakin potilaassa kauhureaktion: ”Kiitos, ei – en ole vielä kuolemaisillani” Tai ”onko lääkäriltä jäänyt jotain kertomatta sairauteni vakavuudesta minulle, kun pappi tänne lähetetään?” Jos ihminen on oman tai läheisen sairauden avulla ’herätetty’ kuolemiseen, pomppaa tämä tietoisuus esille yllättävissäkin tilanteissa.
Olen siinä onnellisessa asemassa, että minut on herätetty jo alle kaksikymppisenä uskomaan aikuisen tavoin, yksinkertaisesti mutta niin, että usko ei kaihda älyllistä pohdiskeluakaan. Tämä yksinkertainen uskoni pitää edelleen kiinni siitä, että vaikka kuoleminen voikin olla joskus tuskallista, kuolema itsessään on (ahdas) portti Uuden Elämän Kevääseen. Tästä elämästä tuntemamme nasaretilainen puusepän poika yritti kertoa ja viittoilla mukaansa.
Jouko Henttinen
Maskun seurakunnan kirkkoherra
