Värikästä kerrontaa Waltarin jalanjäljissä

ARVIO. Lauri Eirolan jylhä esikoisromaani Assurin kehrä vie lukijansa muinaiseen Assyriaan ja Babyloniin. Päähenkilö Naramu on nuori assyrialaispoika, joka yrittää pysyä hengissä raastavien sotien keskellä. Eirolan kieli on verevää ja kerrontatapa sujuva – hän kykenee maalaamaan kauan sitten kadonneen maailman lukijan silmien eteen selkein värein. Kevyestä seikkailutarinasta ei silti ole kyse, siihen Assurin kehrän hehku on liian tummasävyistä.

On melkein liian helppoa verrata Assurin kehrää Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiseen. Kuitenkaan näiden kahden teoksen yhtäläisyydet eivät rajoitu genreen eli muinaishistorialliseen romaaniin. Naramun hiljainen vakavuus, maanpakolaisuus ja tietynlainen idealistisuus tuovat oitis mieleen Sinuhen, samoin johdanto kuulostaa liiankin tutulta. Siinä missä Waltari käsittelee joitakin ihmiselämän syvimpiä kysymyksiä historiallisen tarinan kautta – voiko maailmaa muuttaa ja onko missään ylipäätään mitään järkeä – Eirolakin selvästi yrittää samaa. Tämä kuitenkin tapahtuu lähinnä ohimennen henkilöiden suulla, eikä teemoihin, kuten miksi maailmassa on sotaa, pureuduta kovinkaan syvälle.

Väkivaltaa Eirola kuvaa hieman Waltaria suorasukaisemmin, joskaan ei aivan niin inhorealistisesti kuin historiallisen fiktion kansainvälinen suuri nimi Wilbur Smith. Lienee lukijasta kiinni, onko se hyvä vai huono asia. Eirolan teoksessa häiritsee kuitenkin eniten veitsellä leikattu lopetus. Edes pari sivua lisää ei olisi tehnyt lainkaan pahaa.

Artemis Kelosaari